Heimopäällikkö Simo on nostettu pöydälle.
Ympäristöstä tarkkasilmäinen havainnoitsija voisi erottaa joitakin leipiä, jotka paahtuvat kukkopillin hurjassa varjossa. Kaikki on — osa enemmän, osa vähemmän.
Joku voisi luulla pihassa tanssivan lauman villejä intiaaniheimon jäseniä, joista yksi riehuisi hula-vanteen kanssa saaden osan muista heimolaisista taputtamaan käsiään Jakotasorallin tahtiin ja loputkin hakkamaan patarummulla nopeatempoisia punk-komppeja, mutta ei ole luulo kovinkaan monen asian veroinen, ei.
Kauempana kukkien siimeksessä lojuu pysähtynyt tuulenvire, ja alavilla mailla hallan vaara turistien iloksi. Lähempänä olemuksen vähäisyys kulminoituu ei mihinkään ja turhuuksien eksistenssi ei ole enää kauaakaan prioriteetti. Metsäisyys ei koe konkreettisuuttaan tavallisuudesta poikkeavaksi tummien polkujen keskellä kaiken vastuuntunnottumuuden raivautuessa kohti hyvyyden vielä anellen vihertäviä rippeitä.
Isot asiat tulevat ja siivoavat heimopäällikkö Simon pöydältä.